Tämä blogi loppuu tähän ja jatkuu toisaalla... Entiset lukijat tietävät missä ja miten sinne pääsee... Joten takaisin vanhaan osoitteeseen...

Tänään oli terapia...

Muoks muoks klo 23.10 Ai niin pakko vielä tähän mainita että TÄNÄÄN vilkaisin KERRAN tosi nopeasti terppaa silmiin... Sitä seurasi heti liuta sisäisiä varoituksia ja huutoja ja hetken tuntui etten kestä vaan lähden lipettiin (tapahtui vielä aika alussa sessiota) mutta niin vain sain varoittavat huudot yms. kuriin ja pystyin olemaan. Nyt kotona tuo UROTEKO tuntuu jo todella hyvältä.

Ensinnäkin huone oli kokenut taas mullistuksen mutta terapeutti varoittikin siitä etukäteen sähköpostilla eikä se ollut niin järkyttävä koska nojatuolit ja niiden välissä oleva pöytä oli edelleen samoissa paikoissa, ainoastaan muut huonekalut olivat täysin vaihdelleen paikkaa. Oudoksutti kyllä mutta ei järkyttänyt.

Mutta lopussa koin ihan älyttömän pettymyksen, tuntui että koko maailma hajoaa... ja taas niin pienestä!! Kyllä olen todella epävakaa ihminen kun noin pienestä sisäinen maailmani järkkyy. Pelkäsin niin että purskahdan itkuun pettymyksestä ja tunteesta että minua on PETETTY, se ei ollut kaukana mutta tämä oli sellainen itku jota en halunnut terapeutille näyttää joten tuli aika kiire sieltä pois.

Kyse oli NIIN PIENESTÄ asiasta kuin yllätystauosta joka kestää KOLME VIIKKOA!!! Olin kyllä tietoinen kahdesta viikosta koska tiesin terapeuttini jäävän lomalle ensi viikoksi mutta olin varautunut VAIN siihen kahden viikon taukoon. Mutta terapeutti oli epähuomiossaan täyttänyt kalenterinsa kokonaan loman jälkeiselle viikolle joten ensimmäinen vapaa aika oli KOLMEN viikon päästä.

Edelleenkin olo on kuin minua olisi pahemman kerran petetty ja itku ei ole kaukana. En vain voi nyt asiaa päässäni käsitellä koska lapset on kotona ja myöskin isä tuli talkoohommiin 2-3 päiväksi joten joudun käsittely siirtämään nukkuma-aikaan asti.

Mutta miksi, miksi reagoin näin voimakkaasti, miksi tämä tuntuu näin pahalta??? Tiedän kyllä että selviän kolmesta viikosta, olenhan selvinyt kesäisin viidestäkin viikosta mutta toisaalta siihen viiteen viikkoon on kyennyt valmistautumaan monta kuukautta kun tämä taas tuli niin puskista ja niin yllättäen että ei ollut mitään sopeutumisaikaa.

Pitäisikö minun kirjoittaa tästä terapeutille??? Mutta tämä reaktio niin hävettää, HÄVETTÄÄ olla näin lapsi, näin EPÄVAKAA ja Rääväsuu lisää vettä myllyyn haukkumisellaan... Hävettää olla vaativa, tarvitseva...

Ja muuten tämä sessio oli oikeastaan todella hedelmällinen ja hyvä joista kirjoitan sitten toisella kertaa mutta tarvitsen nyt neuvoja miten käsitellä tämä petetyksi tulemisen tunne, miten päästä siitä yli ja pitäisikö minun kirjoittaa terapeutille tästä reaktiosta.

Eilen kävin työterveyslääkärillä ja sain "unilomaa" ensi viikon alun. Tämä lääkäri oli uusi ja olin kuullut huonoa koko lääkäristä mutta ajattelin että tätä se ei voi tyriä kun kyseessä oli vain sairasloman haku. Lääkäri on virolainen ja puhui kyllä jotenkin suomea mutta ymmärrys tuntui olevan hakoteillä paikoin. Kyseli minulta että haluaisinko vaihtaa unilääkkeeni tai mennä mielenterveyspalveluiden pariin selvittämään uniongelmia. Sanoin sille että olen käynyt neljä vuotta ja käyn edelleen mielenterveystoimistossa, jolloin nainen "ai, sinä käyt siellä, kauanko olet käynyt?"... Missään nimessä en olisi uskaltanut antaa sen lääkärin vaihtaa unilääkettäni, olisin pian saanut jotain tajuttomia tujumyrkkyjä tms. Sairaslomalappuun lääkäri lätkäisi diagnoosiksi "jännittyneisyys" joka kyllä hiukan häiritsi koska ei ole sinne päinkään... Kai nyt stressillekin löytyy oma diagnoosinumeronsa???

Tänään terapiassa kerroin uusista tuntemuksista jotka ovat tulleet noiden menneiden muisteluiden mukana ja terapeutti sanoi tämän on aikasta iso edistysaskel!!

Kävin äidin kanssa keskustelun jonka aloitusta ensin harjoittelin puoli tuntia mielessäni ja kerran jo yritin aloittaa mutta peräännyin viime hetkellä, toisella kertaa sitten sain aloitettua:

Olen nukkunut edelleen tosi huonosti PAITSI perjantai-lauantain vastaisena yönä jolloin nukahdin aikaisin ja nukuin kuin tukki 10 tuntia ja kun heräsin, olin aika pökkyrässä kauan aikaa. Mietin että johtuiko tuo siitä että sain silloin perjantaina akupunktiota kun kävin hoidattamassa tenniskyynärpäätä?

Mutta tällä viikolla taas esim. maanantaiyönä katsoin viimeisen kerran kelloa 2.11 eli nukuin 2 ½ tuntia, tiistaina nukuin 4 tuntia ja eilen taas nukahdin 01.30 jälkeen eli nukuin kolme tuntia. Nukahtaminen on vain jotenkin vaikeaa... Teen rentoutusharjoituksia, turvapaikkaharjoituksia yms. mutta ei niistä ole apua. Teen ne kyllä monotonisesti läpi mutta keho ei rauhoitu vaan on levoton ja ahdistunut.

Kyselin terapeutilta emaililla lääkkeiden vaihtamisesta tai annosten muuttamisesta mutta hän ei oikein innostunut vaan sanoi että hänestä lääkityksen muuttaminen ei ole olennainen tekijä ja että puretaan tilannetta muulla tavoin ja esitti että jos jäisin sairaslomalle jotta saisin nukuttua!! Lupasi jopa puhua työterveyslääkärin kanssa ja selittää "oireeni" jos en itse sitä pysty sanomaan.

Ensinnäkin en tiedä onko tällainen syy hyvä sairaslomaan... Olenhan nukkunut enemmän tai vähemmän huonosti jo kolme vuotta. On ollut kausia jolloin olen nukkunut 5-6 tuntia mutta sitten kausia jolloin nukkunut näin vähän kuin nytkin. Toisinaan olen aamuisin auton ratissa niin väsynyt että tuntuu kuin nukahdan rattiin justiinsa, olo on kuin laskuhumalaisella, maailma pyörii, oksettaa, on paha olo ja hirveä halu päästä maaten. Minulla on aina autossa energiajuomaa mutta ei se aina tunnut auttavan. Joskus sitten säpsähtelen ratissa siihen että hei, nyt kyllä meinaan nukahtaa...

MUTTA, mutta mitä sairasloma tähän auttaa??? Joo, ehkä saan nukuttua pitemmät yöunet kun aamulla ei tarvitse nousta niin aikaisin. Viikonloppuisinhan nukun kyllä sellaiset 6-8 tuntia koska sitten 2-4 välillä yöllä kun nukahdan niin nukun aamua pitkälle juurikaan heräämättä, eli viikonloppuisin herään 9 - 10 aikoihin. Mutta mitä sitten kun sairasloma loppuu, palaako tilanne ennalleen?? Jos esim. saan/haen kahden viikon sairasloman, ehtiikö kahdessa viikossa, terapeutin sanoin, purkaa tilannetta niin paljon että uni korjaantuu edes vähän?? Tietenkin kyllä saan kerättyä voimia sen sairasloman aikana niin että jaksan taas hiukan paremmin huonoillakin unilla.

Sitten on tietenki RAHA, eli rahallinen menetys sairaslomilla on niin suuri että talous järkkyy aika pahasti yli viikon sairaslomista. Ja tietenkin on se syyllisyys, että olen epäonnistunut ja HEIKKO jos jään sairaslomalle ilman FYYSISTÄ vaivaa. Lisäksi tuntuu pahalle että joudun hommaamaan tuuraajaan töihin joka tulee toisesta yksiköstä ja sitten sinne toiseen yksikköön joudutaan hommaamaan tuuraaja myös.

En tiedä, en tiedä... katson nyt ainakin perjantaihin asti eli kaksi yötä vielä... Perjantaina, jos siltä tuntuu, niin saatan sitten varata sille päivälle ajan ja pyytää sairaslomaa mutta harkitaan, harkitaan...

Nyt olen jotenkin haahuillut menneessä... Onkohan tämä jokin vaihe mikä kuuluu käydä läpi?? Päätin aloittaa uuden blogin ja kääntää tavallaan sivua elämässäni, siitäkö tämä johtuu?? Nytkö viimein uskallan "luopua" exästä ja siitä harhasta minkä olen hänestä luonut?? Sitäkö tämä on??

Nyt olen jotenkin haahuillut menneessä... Onkohan tämä jokin vaihe mikä kuuluu käydä läpi?? Päätin aloittaa uuden blogin ja kääntää tavallaan sivua elämässäni, siitäkö tämä johtuu?? Nytkö viimein uskallan "luopua" exästä ja siitä harhasta minkä olen hänestä luonut?? Sitäkö tämä on??

Päässä on pyörinyt kaikenlaista mitä exä teki minulle ja melkein olen itkenytkin, mutta vain melkein... Itkun tulo on ollut kuin aivastuksen tulo, sitä odottaa ja odottaa, nenää kutiaa, tietää että se on tulossa ja tietää että kun se tulee, tulee myöskin helpotus ja voi sitä pettymyksen määrää kun aivastus ei tulekaan. Sama oli tämän itkun kanssa, se oli melkein "huulilla" mutta vetäytyi juuri ennen tuloaan takaisin. Eli en itkenyt vieläkään...

Mutta mielessä on nyt risteillyt siis kaikenlaiset exän tekoset ja hirveä SURU ja kysymysten tulva, MIKSI??? Miten ihminen joka vannoo että minä olen sen elämän sisältö ja kaikki kaikessa, miten voi tehdä sitten sellaisia asioita minulle??? MIKSI??? Selittääkä joku?? En ymmärrä sitä että ensin paiskotaan pitkin huushollia ja tehdään väkivaltaa ja haukutaan huoraksi ja seuraavana päivänä itketään koko päivä anellen anteeksiantoa ja vannoen ettei tapahtumat toistu, pitäen kainalossa ja silittäen hiuksista. Seurataan, kytätään, haukutaan, alistetaan, mollataan ja toisena hetkenä ollaan tappamassa itseä koska ei voi elää ilman minua. MIKSI, VOI MIKSI?? Miksi näin minua kohtelit???

Nyt SATTUU, SATTUU IHAN HIRVEÄSTI!!! Voi taivas että minuun sattuu se miten kohtelitkaan minua, miksi??? Mitä tein että ansaitsin sen kaiken??

Haluan ITKEÄ, ITKEÄ, PERKELE, tämän tuskan ja surun sisältäni pois!!!!

No nih, kurssilla käyty, ensinnäkin menin puoli tuntia myöhässä kun olin erehtynyt alkamisajasta.

Mutta loputtua päätin että TÄMÄ OLI TÄSSÄ, ikinä enää en mene, PISTE!! Minulla on lonkat ja nivusetkin ihan kipeät, samoin vatsa ja hartianiskaseutu. Lisäksi tuntui että kuolen sinne... Kaikki meni ihan ok siihen asti kunnes minulta KYSYTTIIN jotain... loppuajasta en juurikaan muista mitään muuta kuin sen pakokauhun ja paniikin. HALUSIN niin pois mutta en pystynyt nousemaan ja lähtemään, olin JUMISSA, vankina omaan lamaantuneisuuteeni!!!

Sen loputtua kävin kaupassa ja lähdin kotiin, kotimatkalla itkeä tirautin helpotuksesta kun tein päätöksen että enää en mene. Voi luoja kuinka helpottunut olinkaan!!!

En ole vielä valmis tuollaiseen ja sillä hyvä, piste!!

Huomenna sitten uusi yritys sen Saksan kurssin kanssa. Terapeuttini sanoi että jos ei ole PÄÄTÖSTÄ tehnyt, että menee kurssille tuli  mitä tuli niin vanha voittaa (eli välttely jolloin en mene) MUTTA kun en uskalla tehdä sitä päätöstä!! Olen tehnyt sellaisen 90 % päätöksen että menen vaikka kuinka pahalta tuntuisi mutta on vain pakko jättää se 10 % takaportiksi!! Koska toisaalta tiedän että jos teen sen täyden lujan päätöksen, en anna itselleni anteeksi jänistämistä mutta jos jätän pienen pelivaran niin annan helpommin anteeksi poisjäämisen. Toisaalta tiedän että jos en huomenna mene niin sitten en mene ollenkaan, koska on aina vain vaikeampaa sitten mennä.

Exän suunnalta on täysi RADIOHILJAISUUS, ei mitään, ei yhtään mitään... Ei soittoja lapsille, ei kysele tapaamisten perään, EI MITÄÄN!! On se kumma että kun minä en ole tapaamisten perään vonkaamassa ja kyselemässä niin toista ei sitten itseä kiinnosta ne ollenkaan... Jännää nähdä että KUINKA KAUAN exä onkaan tapaamast lapsiaan kun pitäisi itse siitä huolehtia?? Vai tuleeko lapsilla jossain vaiheessa niin ikävä että he itse soittelevat tapaamisten perään. Vielä eivät ainakaan ole moksiskaan ja ollaan eletty ja suunniteltu elämää niin kuin exää ei olisikaan.

Mutta huomenna on taas uusi tulikoe, toivottavasti pystyn siihen